keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Dance Panique!

Tanssii tyttö, liekeissä tanssii
Kädet naulattuina risteykseen...


Viikko sitten iltalenkki venähti 2 tunnin mittaiseksi ja ajankohtakin oli puolen yön toisella puolella sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ei normiarkena tuommoisia vaan voisi tehdä. Vaan nyt ei eletäkään normiarkea! Jäin nimittäin perjantaina lomalle, astetta pitemmälle sellaiselle minkä aikana olisi tarkoitus tuoda maailmaan joku kummallinen pieni ja viaton käärö, tämän sekopäisen ja omaan itseensä henkisesti hajoavan ihmisen hellään huomaan. (Ja jos onnistuisi kasvattamaan siitä samalla vähän täysipäisemmän, niin en pistäisi pahitteeksi.)

Kaikki muutokset elämässä on perinteisestikin ollut minulle hajottavia ja outoja, eikä tämä (prkln iso!!!) muutos ole tosiaankaan poikkeus siinäkään suhteessa. Loman alkua on tullut odotettua kuin kuuta nousevaa, mutta nyt kun sen aika on koittanut niin huhheijaa. Tästä merkinnästä ei syvällistä saa vaikka hieroisi miljoona tuntia, vaan tämä on paniikin julistus siitä minkälaisia hulluja ajatuksia jotkut asiat aina välillä ihmisessä voi aiheuttaa. Sillä erotuksella tosin että ei niitä varsinaisia ajatuksia vielä tähän saa purkautumaan, ainakaan missään fiksussa muodossa ilman että kohta on joku valkotakkinen oven takana.

Ei vaineskaan nyt kuitenkaan, eiköhän tästäkin selvitä (syytän purkauksesta hormoneja). Mutta kyllä vaan on outoa jäädä tällaiselle lomalle tekemään ei-mitään. Mitä nyt toistaiseksi joka päivä juossut ties missä ostoksilla hoitamassa vauva-asioita (joista puolet on btw vieläkin hoitamatta).

Minähän vaihdoin työpaikkaa viime vuoden lopulla ja oikeastaan harmitti jäädä sieltä pois nyt, kun olisi ollut niin kiva tutustua vielä paremmin paikkaan ja ihmisiin. Ja niin mielenkiintoisia juttujakin meneillään. Vaihto Ifille on tuntunut oikein hyvältä ja väki on ollut niin mukavaa, että nämä jo menneet lomapäivät ovatkin menneet osaksi siihen, että pohdin mitä työpaikalle kuuluu. Kun töihin joskus palaan, niin tuntuukohan siltä kuin palaisi taas uuteen paikkaan? Vai siltä kuin ei olisi päivää poissa ollutkaan? Puhuvat kyllä, että vauva-arki on jotenkin raskasta ja kuluttavaa (pelottelevat kuitenkin vaan..) eikä siinä ehtisi muuta ajatella. Elättelen siis toiveita, että kun maha vajaan kuukauden (!!!) päästä purkautuu, unohtuu kaipuu niin työpaikalle kuin muuallekin.



Nyt kun työminä on kääntynyt kokonaan off-asentoon ja pois päältä, huomaan tarvetta tietää mihin yhteisöön sitä oikein nyt kuulun. Vai jäinkö vain lillumaan ei-mihinkään, johonkin limboon, kävelemään kodin ja kaupan välimaastoon? Tähän henkiseen loman alkajaiskrapulaan erittäin suurena apuna on ollut läjä erinäisiä äitiysryhmiä lähinnä facebookissa ja whatsappissa (ainakaan vielä en ole sentään luonut tiliä vauva-keskustelupalstalle). Luojalle kiitos sosiaalisen median tarjoamista verkostoitumismahdollisuuksista. Niitä on tarvittu ja tarvitaan ainakin vielä, kun ei hiekkalaatikoiden reunamille ja puistoihinkaan pääse muihin tutustumaan.


Loksuttimelle kuuluu normaalia, ainakin enimmäkseen. Sillä on nyt ikää 8,5v ja sen elämään kuuluu lähinnä olohuoneen tai työhuoneen lattialla makoileminen. Nyt helteiden myötä sen kanssa ulkoilu on ollut harvinaisen tuskaista, sillä Lokia on jostain syystä alkanut ahdistaa asunnosta poistuminen erityisesti aurinkoisella säällä. Se alkaa läähättää jo eteisessä, ehkä kuumuutta, ehkä jotain mitä lie? Ulospäästyä Loki yrittää aina välttää kävelemistä tiettyyn suuntaan ja koittaa joka mutkasta kääntyä kotiin. Ja läähättää ja tulee jalkoihini luimuamaan ihan kuin vaikka ilotulitusten aikana. Ukkostahan on ollut ilmassa parina viime viikkoina mitä se on ehkä yhdistänyt ilmanpaineen kautta tietyssä ilmassa ulkoiluun, tai se on muuten päässyt säikähtämään jotain pikku-ukkoa jossain välissä. Se käyttäytyy vähän kuin olisi kipeä esim. virtsatulehduksen takia, mutta pienen mieleni sopukoissa olen ihan kuin muistavinani että aiempinakin kesinä se on ollut hieman yhtä mystinen. Ei taida näin kovat helteet olla pienen koikkerin mieleen. Jos viileempänä aikana käyttäytyy samalla tavalla, niin pitäähän se tietysti sitten lääkäriin viedä.

Muttamutta. Ei se auta kuin vain jatkaa sopeutumista muuttuvaan tilanteeseen, koittaa ottaa iisisti ja nauttia tästä ajasta. Ehkä sitten kun kaikki pakolliset hommat on hoidettu ja enää toukka puuttuu, voi vähän rentoutua ja miettiä että haluaisiko sitä tehdäkin jotain tässä vielä kun ei ole sidottu mihinkään 247 (koko loppuelämän, oumaigaad).

Apuaaa. Vai sanoinko sen jo.

3 kommenttia :

  1. Niin kun sulla on laskettu aika jo niin lähellä! Apua :D Mulla on vielä nelisen kuukautta aikaa kehittää myös jonkinasteinen paniikki kun vielä ei oo ehtinyt iskeä. Tsemppiä loppuun ja rapsut Lokille!

    VastaaPoista
  2. Joo tässä kahden viikon sisällä pitäs alkaa tapahtua viimeistään, kääk! :o

    Kantsii varmaan koittaa olla vaan panikoimatta mahdollisimman pitkään, eiköhän se sieltä vielä ennemmin tai myöhemmin halus sitä tai ei :D. Töissä ollessa mä en ainakaan niin paljon ehtinyt ajatella mutta nyt lomilla aikaa ihan erilailla, et ehkä vähän liikaakin..

    Kiitti ja tsemppiä sinnekin odotuksen loppukuukausille, äkkiä nekin siitä kuitenkin sujahtaa ^_^

    VastaaPoista