torstai 23. elokuuta 2018

Kolmen päivän telttailu koiran kanssa - Evon vaellusreitit 65km



Nyt ei välttämättä ole kaikista paras aika raapustaa vaellusturinointia kun samaan aikaan ahdistelen Lokin ontumisen kanssa (taas), mutta menköön. Pakko kirjoittaa ylös ennenkuin unohtuu. Aiempi reissukertomushan oli Hetta-Pallaksen visiitti, mutta nyt oli määränpäänä about miljoona kilometriä eteläisempi kohde.

Käytiin neljän ihmisen ja yhden koiran voimin Evolla vaeltamassa neljän päivän ajan. Ajomatkaa ei ollut kuin pari tuntia, joten reissu tuntui aika nopsakalta käynniltä sitten loppujen lopuksi. Tarvottua tuli kyllä kivaa tahtia, joten sinänsä reissu toimi hyvänä urheilullisena suorituksena.

Maasto oli hyvin samanlaista kuin kotipuolessakin, joten siitä ei sen kummempia kertomuksia tai kuviakaan oikeastaan tullut. Koko matka seurattiin vihreitä tassukuvioita ettei eksymäänkään ollut vaaraa.

Reitti hyvin suuntaa antavasti.


Valmistautuminen


Lokin osalta kirjaan ylös sen vaatimat tavarat:

  • Uretaanialusta //loistava
  • Sadepomppa
  • 1,5 kertaa normaali nappulamäärä
  • Fleksi
  • Solkipanta tunnistelaatalla
  • Valjaat
  • Juomakuppi
  • Ensiapujutut
    • Pawz tossut tassuhaavereille
    • Fleecetossut tassuhaavereille (1 kpl)
    • Vetramil voide ötököiden pistoille

Huomiona mainittakoon että jos nukutaan teltassa, niin OTA NYT HERRANJUMALA koiralle takki mukaan. Muutenkin taukoja varten on kiva että on takki (jos nyt ei ole 30 astetta lämmintä, (25 ei riitä)). Ruokamäärä oli vissiin ihan fine, toki Loki pääsi nauttimaan päivittäin ihmisten ruokien jämistä silloin tällöin. Fleksi toimi täydellisesti eli jatkossa aina mukaan myös (jos jatkoa tulee).

Loki nukkui yönsä tyytyväisenä makuupussini alla, ei olisi mahtunut makuupussiin mutta oli sen verran lämmintä ettei tarvinnutkaan. Sille olisi kuitenkin ollut hyvä ottaa se takki (BOT) mukaan siitä huolimatta.

Oma rinkka painoi 20,4kg mutta tuntui silti kevyeltä (tietysti koska olen rautaa).




Day 1: 26 km

Lähtöpäivänä lähdettiin ajelemaan Espoosta yhdeksän haituvilla ja Evolla oltiin yhden aikoihin valmiina lähtemään rinkat selässä.

Tarkoitus oli käppäillä semmoiset 20km päivät, mutta kun oltiin suunnitellulla yöpymispaikalla niin matka tuntui taipuvan sen verran kevyesti ja aikaa oli, että lähdettiinkin vielä seuraavalle yöpymispaikalle.

Tämän pätkän lopussa jossain 25km kohdalla koettiin reissun oikeastaan ainoat extremehetket, kun päätettiin lähteä "oikaisemaan" metsän läpi, kun polku tuntui loppuvan muuten kokonaan ja päämäärä oli ihan vain parin sadan metrin päässä metsikön läpi. Noh ei muuta kuin läpi metsän tarpomaan.

Metsä oli sen verran tiheää, että Loki sai kulkea ihan minussa kiinni kun ei vapaaksikaan voinut päästää (koska laki, ja koska en halunnut lähteä etsimään Lokia metsästä ympäri Evoa). Koska taivallus ei olisi ollut vielä tarpeeksi epämukavaa, onnistuimme astumaan ilmeisesti maa-ampiaispesään sillä seurauksella, että kaksi seurueemme jäsentä sai kimppuunsa vihaisia ampiaisia. Hetkeksi siinä pysähdyimme, tuijotimme kaikki toisiamme ja ihmettelimme että "oho, ai sua sattuu vai, ai mihin vai". Ennenkuin hokattiin että PRKL AMPPAREITA ja oltiin että RUUUUN!

Minä ja mitä ilmeisimmin myös Loki säästyimme pistoksilta, mutta ei ollut siltikään mikään meditatiivisin taivallus metsän läpi ampiaisia pakoon. Loki oli myös tässä vaiheessa jo tosi väsynyt, joten katsoin parhaaksi ottaa Lokin syliin koska siten eteneminen olisi nopeampaa. Oli muuten oikein muksaa yrittää kiirehtiä tiheässä metsässä pakoon ampiaisia 24km kävelyn jälkeen, painona 20,4kg rinkan lisäksi 10kg jötkäle Lokia.

Ampparit jäivät metsään ja pääsimme lopulta hiekkatielle. Yksi meistä sai 7 ampiaisenpistoa ja toinen 2. Minua ei ole vieläkään ampiainen koskaan pistänyt, joten allergisuudesta ei ole tietoa. Näköjään ei kumpikaan pistetyistäkään ainakaan ollut allerginen.

Saavuimme sitten iltamyöhään Koverojärvelle, missä nuotiopaikan vieressä opeteltiin kokoamaan ensimmäistä kertaa mukana olevaa lainatelttaa miellyttävästi väsyneinä illan pimetessä. Ruoat tehtiin nopsaan ja suoraan pehkuihin.




Day 2: 16 km


Toinen päivä alkoi kauniina ja koska olimme edellisenä päivänä saapuneet pitemmälle kuin oli tarkoitus, päätimmekin jättää teltat siihen ja kiertää Iso-Tarus nimisen järven kevyemmillä kantamuksilla. Päivä oli suhteellisen helppo, kilometrejä kertyi vain 16 ja kun kantamukset olivat niin kevyet, tuntui se lähinnä leppoisalta päiväkävelyltä. Teki kuitenkin ihan hyvää ottaa vähän rennommin ensimmäisen päivän jälkeen ja saapua hyvissä ajoin valmiiksi kootulle teltalle.

Ainoa *****ksen aihe oikeastaan koko reissulla olivat hirvikärpäset, joita naispuoliset jäsenemme saivat noukkia hiuksistaan vartin välein. Vaikka oli buffa päässä, niin silti niitä möyri päänahassa ja hukkui sinne siten, että molempina öinä heräsin keskellä yötä siihen, että päässä kipitti jokin. Valo päälle ja ensimmäisenä yönä herätin myös A:n poimimaan päästä kutittavan hirvarin. Toisena en kehdannut (turhista hälytyksistä oltaisiin kuulemma rangaistu ankarasti), joten ajattelin sitten, että sielläs päässä tepastelevat sitten. Tässä vaiheessa oli jo niin tottunut hirvikärpäsiin, että jopa minä, joka olen tätä ennen kerran eläissäni nähnyt hirvikärpäsen, noukin niitä sormilla pois milloin mistäkin.

Silti on kuitenkin rehellisyyden nimissä sanottava, että harkitsisin uudemman kerran lähtemistä tämän tyyppiselle vaellukselle tähän aikaan vuodesta nimenomaan hirvikärpästen vuoksi. Ne söivät kuitenkin sen verran intoa kävelemisestä ja olemisesta, että varmaan parin vuoden päästä selkein muisto tältä reissulta on nimenomaan hirvikärpäset ja niiden aiheuttamat ärsytykset. Toki voisi vielä kokeilla parempaa suojautumista ja eikös jotain ötökkämyrkkyäkin ole mikä niitä karkottaa.






Day 3: 20,5 km

Kolmantena päivänä pakkasimme teltat mukaan ja lähdimme matkalle kohti Valkea Mustajärveä. Pitkospuita ja metsäpolkuja pitkin tepastelimme koko päivän. Mäkiäkään ei juurikaan ollut, joten matka oli taas aika leppoisaa.

Meidän oli tarkoitus yöpyä Valkea Mustajärven rannalla, mutta tähdet päättivät toisin. Rannalla oli kaksi telttailupaikkaa jonkun matkan päässä toisistaan. Toisella teltta-alueella yöpyi HAMK:in kansainvälisen  kurssin opiskelijoita. Sillä tuvalla mille me osuimme, yöpyi heidän opettajiaan. Ystävälliset opettajat kertoivat meille, että opiskelijat tulisivat sille tuvalle iltaa viettämään kyseisenä iltana. Tämän lisäksi seuraavana yönä klo 4 AM, opiskelijat kokisivat omalla rannallaan melkoisen herätyksen, kun opettajat menisivät huutaen ja melskaten, raivoten, miten lie, äänekkäästi paukuttaen herättämään heidät. Tarkoitus oli ilmeisesti jonkin sortin kouluttaminen (ihan armeijasta ei kuitenkaan ollut kyse). Ei kauheasti siis houkutellut jäädä kummallekaan näistä alueista yöpymään, joten ei muuta kuin jatkamaan seuraavalle teltta-alueelle.

Tästä reissun pidennyksestä seurasi valitettavasti se, että ajauduimme jo tosi lähelle Evokeskusta, mistä koko matka oli alkanutkin. Vaikka ihmisiä olimme nähneet joka päivä, oli metsässä kuitenkin suhteellisen rauhallista. Nyt kuitenkin näillä seuduilla vastaan tuli varmaan parisen kymmentä suunnistajaa, lenkkeilijää, mitä lie. Ylitimmepä siinä myös muutaman autotien. Että se siitä hiljentymisestä metsän keskellä sitten... Päädyimme yöpymään kuitenkin ihan mukavalle nuotiopaikalle Onnin Pajan lähettyville ja siinä rauhassa söimme ja painuimme viimeisen yön pehkuihin.







Day 4: (3 km)

Neljäntenä päivänä mietimme aamulla että mitä sitä tekisi. Noh, kaikista houkuttelevinta oli kävellä lähelle Evokeskukselle ja ajella ABC:n kautta kotiin. Kilometrejä tuli reissussa semmoiset 65km joista suurin osa kolmelle päivälle, joten oli pituutta ihan kiitettävästi silti vaikka vähän tyngäksi neljäs päivä jäikin.

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein kiva, vaikkakin hirvikärpäset otti hermoille. Samoin epäilin vähän Lokin jaksamista, mutta kyllä se ensimmäisen päivän väsähdystä lukuunottamatta ihan hyvin jaksoi. Uni maittoi hyvin joka yö ja tauoilla se aina lepäsi (mitäs sitä toisaalta muutakaan hihnan jatkeena tekisi). Sitä kyllä reissun aikana useampaan kertaan häiritsivät muurahaiset, mitkä ilmeisestikin pistivät ikävästi välillä tassuihin. Perhanat. Sen kummemmilta vammoilta kuitenkin säästyttiin.







Hampaankoloon jäi täältä lähinnä kaipuu vaeltamaan seudulle, missä maasto olisi hieman normaalista poikkeavampaa. Ehkä ensi kesänä sitten. Lokin lähtö mukaan näyttää melko epätodennäköiseltä, sillä se on nyt eilen ja tänään (viikko vaelluksesta) ontunut samaa jalkaa, mitä agilityn aikoina ontui.

Ehkäpä teemmekin nyt tsekkauksen eläinlääkäreille, lämpökamerakuvaan aika on jo varattu ja magneettia pohdin, jotta saisi voisi taas kokeilla etsiä varmuutta siitä mikä siellä jossain juilii.

Nyt onkin sitten arki taas koittanut ja kolmen päivän jälkeen on kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Nopsaan se meni, onneksi pääsee taas ensi kesänä kokeilemaan lepäämistä...


perjantai 3. elokuuta 2018

Kitara, taivas ja tähdet



Forssa kyllä tekee kaikkensa ettei sieltä lähtisi pois, tulipa todistettua. Forssa-Espoo matkalla ensin kaksi peuraa juoksi auton edestä tien yli ja vähän ajan päästä auto edessä veti liinat kiinni pysähtyen kaistalle ja aiheuttaen melkein ketjukolarin. Onneksi oli turvavälit kohdallaan (kun olen niin tunnollinen kuski) mutta kyllä sydän taisi skipata lyönnit välistä.

Parina viime päivänä olen käynyt pikakelauksella elämääni taaksepäin tekemällä Lokin kanssa pienen roadtripin Tampereelle kaverin nurkkiin ja kotimatkalla ajelin Forssan läpi. Espoo, Forssa, Tampere ja Espoo, sitä reittiä on meikäläisen elämä kulkenut. Nyt vierailulla näin parhaita ystäviäni ja yhden uutta supersöpöä vauvelia (ja toisen karvaista melkein vauvelia). Kävin fiilistelemässä sitä miten outoa on, että elämä vanhoissa kotikaupungeissa jatkaa eloaan, vaikka itse siirtyykin toisaalle.

Tampere kaupunkina on suhteellisen läheisessä muistissa (muutin sieltä 6 vuotta sitten), vaikkakin on sinnekin tässä välissä tehty vaikka mitä, tullut Nysset ja Josset. On sielläkin silti haikeaa käydä kurkkimassa maisemia, muistella yliopistoaikoja - ja sitä miten Hakametsän jäähallin parkkipaikalla käytiin Fionan kanssa ensimmäiset (säälittävät) näyttelytreenit (kävin ownaamassa gymin siinä nyt btw) ja sitä miten koiraharrastuskärpänen siellä puraisi pahemman kerran.

Mutta Forssa, no siihen en oikein tiedä miten suhtautuisin. Asuin siellä päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi, eli noin puolet koko elämästäni. Poismuutosta on joku 11 vuotta aikaa ja siinä ajassa kaupunki ehtii kyllä muuttua paljon. Osasin kuitenkin ajaa kaverille vielä ihan itte, mutta pois piti kyllä mennä navigaattorilla (Helsinkiin lähtee sieltä niin monta tietä!). Parit pokestopit piti pyöräyttää mutta gymeille ei tuntunut hyvältä jäädä sen kummemmin seikkailemaan.

Olen harvoilla viime visiiteilläni yrittänyt vähän tutkailla mitä tunnen Forssaa eli lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkiani kohtaan. Viime vuosina olen siellä käynyt lähinnä kavereita tapaamassa, kun vanhemmatkaan ei asu siellä enää. Eli eipä sinne ole mitään sen kummempaa syytä mennäkään.

Tuohon pieneen kaupunkiin kiteytyy niin päiväkoti, lapsuuden omakotitalo, ala-aste, yläaste, lukio, ensimmäiset työpaikat, ensimmäiset kännäyspaikat, partio, jumppa, kuoroharrastus ja laulutunnit, bensa-asema minkä pihalta ei saa oikaista vaan pitää mennä tietä pitkin, nuoruuden kipeät muistot, veikkausrasti, ja aina niin ihana bar54... Niin lukematon määrä muistoja, että meinaa pää räjähtää niitä muistellessa.

Tuntuu tuo 15 vuoden visiitti niin kaukaiselta. Jännä tämä pienen ihmisen elon kulku, yhdestä paikasta toiseen, toisesta kolmanteen ja sitä rataa. Erityisesti lapsuudessa tuntui, että koko elämä on siinä hetkessä – ja niinhän se olikin. Ei kotikaupungin tai oman elämän ulkopuolella ollut mitään! Eteenpäin mentiin kuin mummo lumessa.

Tuntuu yhä siltä, että kannan mukanani sekä Forssaa, Tamperetta että Espoota. Kaikista on jäänyt pieni jälki sisimpään (murteeseen kommenttien perusteella selkeästi vahvimpana Tampere). Toistaiseksi näyttäisi siltä että Espoosta ei ole siirtymistä enää muualle vaan tänne on hyvä jäädä. Forssan jälki haalenee ja aika kultaa muistot. Vai kultaako, vai harmaantaako? Forssa oli ihan hyvä paikka kasvaa, mutta omat haastemme meillä on kaikilla. Olen nostalginen ihminen. Haikeutta tunnen niin monesti niin monissa asioissa ja tilanteissa ja ajatuksissa. Forssa saa aikaan sitä niin paljon enemmän kuin mikään muu.

En ikävöi Forssaan. Mutta on siellä ihan ok käydä silloin tällöin.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Sen minkä taakseen jättää, vielä kerran löytää edestään

Menin päivittämään uutta blogia mutta sepä onkin alhaalla. Ties kauanko ollut, vuoden, kaksi..? Ei vissiin kauheasti kiinnostanut tämä elämä tätä tyttöä. Mutta tietyt hetket ovat sellaisia, että vaihtoehtona on NIIN vastenmielinen ja ärsyttävä homma, kuten koiran kynsien leikkuu, niin sitä mielummin vaikka päivittää neljä vuotta unholassa ollutta blogia.

Eli täällä ollaan, hengissä ja melkein kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Lokilla on tällä hetkellä ikää 7v ja 7kk (luntattuna Petsiestä as usual) ja ulkonäöltään se on tietysti vain komistunut vanhetessaan. Katsokaa nyt, tuitui sitä pientä mussukkaa. Kerjää makkaraa niin että kuola valuu.

Kuva on viikon takaiselta mökiltä, minkä jälkeen töitä on nyt edessä vielä kolme viikkoa ennen lomaa. Viimeiset viikot ennen lomaa alkaa tuntua melkoisen hapottavilta, ainakin jos on päästään näin vajaa.

Lokin elämästä, no mitä siitä kertoisi. Ei yhtikäs mitään kun ei sille kuulu yhtikäs mitään. No kuuluu toki siinä mielessä, että ei sen kynsien leikkuuta ole oikeasti ignoorattu, vaan ihan huolettu poika se on (enimmäkseen).

Lokin lapsenlapset ovat lisääntyneet, sillä on jo ainakin kaksi pennunpentuetta, toinen Xeman pentue ja aiempi asustelee tietääkseni jossain jenkkien mailla. Olen erittäin iloinen että Lokin arvokkaat sukusolut ovat päässeet kulkeutumaan eteenpäin koikkerien jalostuksessa, vaikka onhan siinäkin omat puutteensa mutta niin meillä kaikilla. Nyt Lokin ollessa melkein seniori-ikäinen hauveli sen suurimmaksi puutteiksi on jäänyt lähinnä sen epäsosiaalinen äijäluonne yhdistettynä (koikkerimaiseen?) äkkipikaisuuteen. Minusta se on aikalailla kirjaimellisesti kooikerhondje kaikessa hyvässä ja pahassa. Hollannista tuotu, aito koikkerimies.

Välillä tulee sellaisia fiiliksiä että pitäisiköhän alkaa vähän taas tokoilemaan tai mejäilemään, mutta ne ajatukset unohtuu yhtä nopeasti kuin tulevatkaan. Jotenkin sitä on ihan vieraantunut koko koiramaailmasta. Tänne blogiinkin tullessani melkein järkytyin siitä miten aktiivista yhä on muiden blogien päivitys, eikö kaikkien koiramainen elämä olekaan yhtä kuollut kuin omani?!

Muuten elämä on täälläpäin maailmaa ihan mallillaan, olemme muuttaneet keskelle Leppävaaran sykettä ja sopeutuneet hyvin. On tämä kyllä mukava paikka.

Sen verran muistelen aiempaa koiramaista elämää, että silloin tällöin tulee yhä mieleen myös Fionan viimeiset hetket. Sen lopetuksestahan on jo melkein 4 vuotta. En silti ole vieläkään unohtanut sitä hetkeä, kun se nostettiin tokkuraisena sylistäni eläinlääkärin syliin ja pois tästä maailmasta. Fiona ei ollut vielä täysin nukahtanut ja se vinkui pienesti joutuessaan pois minun sylistäni. Vinkki vitonen kaikille koiranomistajille, älkää antako koskaan koiraa nukutettavan siten, että se ei ole täysin taju kankaalla joutuessaan pois sylistänne. Muussa tapauksessa koiran viimeiset äänet, katseet ja eleet jäävät kummittelemaan sieluunne siinä tapauksessa, että kyseinen nukutus sattuu olemaan sen viimeinen.

Näistä pirteistä tunnelmista voi sitten jatkaa seuraaviin pirteisiin aiheisiin. Harrastusrintamalla on aksan jättämisen jälkeen ollut kovin hiljaista. Sekä koiralla että omistajalla. Koira on sopeutunut täysin ongelmitta, mutta voikohan samaa sanoa omistajasta. Koskaanhan en ole mitään ennen koiria juurikaan harrastanut ja samoihin uomiin on tullut palattua nytkin.

Koska elämä on nyt muuten oikein oivalla mallilla virallisissa kirjoissa, on koti, työ, parisuhde, rahaa ja mammonaa, mitä näitä nyt on, niin huomaan usein pohtivani että mitäs nyt. Mitä sisältöä elämään voi sen jälkeen havitella, kun on jo kaikki? Mitä tavoiteltavaa on sen jälkeen elämässä? Näköjään siitä seuraa yllättävänkin paljon tyhjyyttä, orpoutta, ulkopuolista tunnetta. Kuka olen ja missä, mitä tapahtuu, mitä pitäisi tapahtua, mitä haluaisin että tapahtuu? Vai haluanko ylipäänsä mitään? Vai valunko vain päivä toisensa jälkeen eteenpäin, aivottomana apinana läpi harmaan arjen? Miksi kaikki tuntuu niin merkityksettömältä?

Jos saisin edes aikaiseksi luettua, niin voisin sanoa ahmivani kirjallisuutta. Yritän kuitenkin. Lukeminenhan on harrastus, eikös? Miten vaan pääsisi yli siitä tunteesta, että aika tuntuu lukiessa valuvan ns. hukkaan. Mutta miten se voi valua hukkaan, jos minun ei mielestäni pitäisi edes tehdä mitään muuta? On sitä silti tietysti koko ajan kiire, nykymaailmassa jos sinulla ei ole kiire niin teet selvästi jotain väärin. On pakko olla kiire, haluta jotain, pyrkiä johonkin, saavuttaa. Jos istut sohvalla ja luet, aika tuntuu valuvan hukkaan ja alkaa ahdistaa, joten pitää äkkiä kääntää joku sarja pyörimään jotta aivot eivät mieti liikaa. Pitää olla jotain aivot narikkaan seurattavaa koko ajan. Hetkikin hiljaa oman pääni kanssa saa minut usein hulluksi.

"Pelkään että
ihmiset on laitettu liikkumaan,
Kiirehdi kiirehdi
ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan"

-Vihaan kyllästynyt, Haloo Helsinki

Kun harrasti koiran kanssa, oli jotain mihin keskittää ajatukset. Seuraavat treenit, sen jälkeen seuraavat kisat, ja sitä ja tätä ja tuota. Pakko se on myöntää, että en vain ole löytänyt uutta yhtä intohimoista harrastusta.

Enkä rehellisesti sanottuna usko löytävänikään.

Pakko jatkaa yrittää löytää jotain. On näitä tyhjiä hetkiä tullut ennenkin ja aina niistä selvitään. Pakko se on lopulta jotain löytää.

Hyvää viikonloppua ystävät ja tutut, ja random lukijat.