perjantai 3. elokuuta 2018

Kitara, taivas ja tähdet



Forssa kyllä tekee kaikkensa ettei sieltä lähtisi pois, tulipa todistettua. Forssa-Espoo matkalla ensin kaksi peuraa juoksi auton edestä tien yli ja vähän ajan päästä auto edessä veti liinat kiinni pysähtyen kaistalle ja aiheuttaen melkein ketjukolarin. Onneksi oli turvavälit kohdallaan (kun olen niin tunnollinen kuski) mutta kyllä sydän taisi skipata lyönnit välistä.

Parina viime päivänä olen käynyt pikakelauksella elämääni taaksepäin tekemällä Lokin kanssa pienen roadtripin Tampereelle kaverin nurkkiin ja kotimatkalla ajelin Forssan läpi. Espoo, Forssa, Tampere ja Espoo, sitä reittiä on meikäläisen elämä kulkenut. Nyt vierailulla näin parhaita ystäviäni ja yhden uutta supersöpöä vauvelia (ja toisen karvaista melkein vauvelia). Kävin fiilistelemässä sitä miten outoa on, että elämä vanhoissa kotikaupungeissa jatkaa eloaan, vaikka itse siirtyykin toisaalle.

Tampere kaupunkina on suhteellisen läheisessä muistissa (muutin sieltä 6 vuotta sitten), vaikkakin on sinnekin tässä välissä tehty vaikka mitä, tullut Nysset ja Josset. On sielläkin silti haikeaa käydä kurkkimassa maisemia, muistella yliopistoaikoja - ja sitä miten Hakametsän jäähallin parkkipaikalla käytiin Fionan kanssa ensimmäiset (säälittävät) näyttelytreenit (kävin ownaamassa gymin siinä nyt btw) ja sitä miten koiraharrastuskärpänen siellä puraisi pahemman kerran.

Mutta Forssa, no siihen en oikein tiedä miten suhtautuisin. Asuin siellä päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi, eli noin puolet koko elämästäni. Poismuutosta on joku 11 vuotta aikaa ja siinä ajassa kaupunki ehtii kyllä muuttua paljon. Osasin kuitenkin ajaa kaverille vielä ihan itte, mutta pois piti kyllä mennä navigaattorilla (Helsinkiin lähtee sieltä niin monta tietä!). Parit pokestopit piti pyöräyttää mutta gymeille ei tuntunut hyvältä jäädä sen kummemmin seikkailemaan.

Olen harvoilla viime visiiteilläni yrittänyt vähän tutkailla mitä tunnen Forssaa eli lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkiani kohtaan. Viime vuosina olen siellä käynyt lähinnä kavereita tapaamassa, kun vanhemmatkaan ei asu siellä enää. Eli eipä sinne ole mitään sen kummempaa syytä mennäkään.

Tuohon pieneen kaupunkiin kiteytyy niin päiväkoti, lapsuuden omakotitalo, ala-aste, yläaste, lukio, ensimmäiset työpaikat, ensimmäiset kännäyspaikat, partio, jumppa, kuoroharrastus ja laulutunnit, bensa-asema minkä pihalta ei saa oikaista vaan pitää mennä tietä pitkin, nuoruuden kipeät muistot, veikkausrasti, ja aina niin ihana bar54... Niin lukematon määrä muistoja, että meinaa pää räjähtää niitä muistellessa.

Tuntuu tuo 15 vuoden visiitti niin kaukaiselta. Jännä tämä pienen ihmisen elon kulku, yhdestä paikasta toiseen, toisesta kolmanteen ja sitä rataa. Erityisesti lapsuudessa tuntui, että koko elämä on siinä hetkessä – ja niinhän se olikin. Ei kotikaupungin tai oman elämän ulkopuolella ollut mitään! Eteenpäin mentiin kuin mummo lumessa.

Tuntuu yhä siltä, että kannan mukanani sekä Forssaa, Tamperetta että Espoota. Kaikista on jäänyt pieni jälki sisimpään (murteeseen kommenttien perusteella selkeästi vahvimpana Tampere). Toistaiseksi näyttäisi siltä että Espoosta ei ole siirtymistä enää muualle vaan tänne on hyvä jäädä. Forssan jälki haalenee ja aika kultaa muistot. Vai kultaako, vai harmaantaako? Forssa oli ihan hyvä paikka kasvaa, mutta omat haastemme meillä on kaikilla. Olen nostalginen ihminen. Haikeutta tunnen niin monesti niin monissa asioissa ja tilanteissa ja ajatuksissa. Forssa saa aikaan sitä niin paljon enemmän kuin mikään muu.

En ikävöi Forssaan. Mutta on siellä ihan ok käydä silloin tällöin.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Sen minkä taakseen jättää, vielä kerran löytää edestään

Menin päivittämään uutta blogia mutta sepä onkin alhaalla. Ties kauanko ollut, vuoden, kaksi..? Ei vissiin kauheasti kiinnostanut tämä elämä tätä tyttöä. Mutta tietyt hetket ovat sellaisia, että vaihtoehtona on NIIN vastenmielinen ja ärsyttävä homma, kuten koiran kynsien leikkuu, niin sitä mielummin vaikka päivittää neljä vuotta unholassa ollutta blogia.

Eli täällä ollaan, hengissä ja melkein kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Lokilla on tällä hetkellä ikää 7v ja 7kk (luntattuna Petsiestä as usual) ja ulkonäöltään se on tietysti vain komistunut vanhetessaan. Katsokaa nyt, tuitui sitä pientä mussukkaa. Kerjää makkaraa niin että kuola valuu.

Kuva on viikon takaiselta mökiltä, minkä jälkeen töitä on nyt edessä vielä kolme viikkoa ennen lomaa. Viimeiset viikot ennen lomaa alkaa tuntua melkoisen hapottavilta, ainakin jos on päästään näin vajaa.

Lokin elämästä, no mitä siitä kertoisi. Ei yhtikäs mitään kun ei sille kuulu yhtikäs mitään. No kuuluu toki siinä mielessä, että ei sen kynsien leikkuuta ole oikeasti ignoorattu, vaan ihan huolettu poika se on (enimmäkseen).

Lokin lapsenlapset ovat lisääntyneet, sillä on jo ainakin kaksi pennunpentuetta, toinen Xeman pentue ja aiempi asustelee tietääkseni jossain jenkkien mailla. Olen erittäin iloinen että Lokin arvokkaat sukusolut ovat päässeet kulkeutumaan eteenpäin koikkerien jalostuksessa, vaikka onhan siinäkin omat puutteensa mutta niin meillä kaikilla. Nyt Lokin ollessa melkein seniori-ikäinen hauveli sen suurimmaksi puutteiksi on jäänyt lähinnä sen epäsosiaalinen äijäluonne yhdistettynä (koikkerimaiseen?) äkkipikaisuuteen. Minusta se on aikalailla kirjaimellisesti kooikerhondje kaikessa hyvässä ja pahassa. Hollannista tuotu, aito koikkerimies.

Välillä tulee sellaisia fiiliksiä että pitäisiköhän alkaa vähän taas tokoilemaan tai mejäilemään, mutta ne ajatukset unohtuu yhtä nopeasti kuin tulevatkaan. Jotenkin sitä on ihan vieraantunut koko koiramaailmasta. Tänne blogiinkin tullessani melkein järkytyin siitä miten aktiivista yhä on muiden blogien päivitys, eikö kaikkien koiramainen elämä olekaan yhtä kuollut kuin omani?!

Muuten elämä on täälläpäin maailmaa ihan mallillaan, olemme muuttaneet keskelle Leppävaaran sykettä ja sopeutuneet hyvin. On tämä kyllä mukava paikka.

Sen verran muistelen aiempaa koiramaista elämää, että silloin tällöin tulee yhä mieleen myös Fionan viimeiset hetket. Sen lopetuksestahan on jo melkein 4 vuotta. En silti ole vieläkään unohtanut sitä hetkeä, kun se nostettiin tokkuraisena sylistäni eläinlääkärin syliin ja pois tästä maailmasta. Fiona ei ollut vielä täysin nukahtanut ja se vinkui pienesti joutuessaan pois minun sylistäni. Vinkki vitonen kaikille koiranomistajille, älkää antako koskaan koiraa nukutettavan siten, että se ei ole täysin taju kankaalla joutuessaan pois sylistänne. Muussa tapauksessa koiran viimeiset äänet, katseet ja eleet jäävät kummittelemaan sieluunne siinä tapauksessa, että kyseinen nukutus sattuu olemaan sen viimeinen.

Näistä pirteistä tunnelmista voi sitten jatkaa seuraaviin pirteisiin aiheisiin. Harrastusrintamalla on aksan jättämisen jälkeen ollut kovin hiljaista. Sekä koiralla että omistajalla. Koira on sopeutunut täysin ongelmitta, mutta voikohan samaa sanoa omistajasta. Koskaanhan en ole mitään ennen koiria juurikaan harrastanut ja samoihin uomiin on tullut palattua nytkin.

Koska elämä on nyt muuten oikein oivalla mallilla virallisissa kirjoissa, on koti, työ, parisuhde, rahaa ja mammonaa, mitä näitä nyt on, niin huomaan usein pohtivani että mitäs nyt. Mitä sisältöä elämään voi sen jälkeen havitella, kun on jo kaikki? Mitä tavoiteltavaa on sen jälkeen elämässä? Näköjään siitä seuraa yllättävänkin paljon tyhjyyttä, orpoutta, ulkopuolista tunnetta. Kuka olen ja missä, mitä tapahtuu, mitä pitäisi tapahtua, mitä haluaisin että tapahtuu? Vai haluanko ylipäänsä mitään? Vai valunko vain päivä toisensa jälkeen eteenpäin, aivottomana apinana läpi harmaan arjen? Miksi kaikki tuntuu niin merkityksettömältä?

Jos saisin edes aikaiseksi luettua, niin voisin sanoa ahmivani kirjallisuutta. Yritän kuitenkin. Lukeminenhan on harrastus, eikös? Miten vaan pääsisi yli siitä tunteesta, että aika tuntuu lukiessa valuvan ns. hukkaan. Mutta miten se voi valua hukkaan, jos minun ei mielestäni pitäisi edes tehdä mitään muuta? On sitä silti tietysti koko ajan kiire, nykymaailmassa jos sinulla ei ole kiire niin teet selvästi jotain väärin. On pakko olla kiire, haluta jotain, pyrkiä johonkin, saavuttaa. Jos istut sohvalla ja luet, aika tuntuu valuvan hukkaan ja alkaa ahdistaa, joten pitää äkkiä kääntää joku sarja pyörimään jotta aivot eivät mieti liikaa. Pitää olla jotain aivot narikkaan seurattavaa koko ajan. Hetkikin hiljaa oman pääni kanssa saa minut usein hulluksi.

"Pelkään että
ihmiset on laitettu liikkumaan,
Kiirehdi kiirehdi
ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan"

-Vihaan kyllästynyt, Haloo Helsinki

Kun harrasti koiran kanssa, oli jotain mihin keskittää ajatukset. Seuraavat treenit, sen jälkeen seuraavat kisat, ja sitä ja tätä ja tuota. Pakko se on myöntää, että en vain ole löytänyt uutta yhtä intohimoista harrastusta.

Enkä rehellisesti sanottuna usko löytävänikään.

Pakko jatkaa yrittää löytää jotain. On näitä tyhjiä hetkiä tullut ennenkin ja aina niistä selvitään. Pakko se on lopulta jotain löytää.

Hyvää viikonloppua ystävät ja tutut, ja random lukijat.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Blogi vaipuu unholaan

...syntyäkseen uudistuneena jossain muualla.

Lieköhän tämä sitten blogin elvytysyritys part 7685? Ei siellä enää Lokista juurikaan ole, mutta eipä ole sen puoleen täälläkään.