Leppoisia eläkepäiviä Loksutada Sir Lox A Lot ♡

Loki kävi tänään Livetillä eläinlääkärillä, puhdistamassa hampaat ja tutkituttamassa vähän virtsakiviä. Viimeksi pari kuukautta sitten röntgen kuva sanoi, että kiviä oli 7, joista 4 isompaa ja 3 pienempää. Yksi kivi oli penisluun sisällä, mikä ei ole kiva paikka, koska sinne jumittuessaan voi aiheuttaa ikäviä komplikaatioita.

Nyt tuli siinä mielessä positiivisia uutisia, että kiviä oli enää kaksi, mutta vähän kuitenkin isompaa. Kiviä yritettiin huuhdella rakosta pois, mutta nämä kaverit olivat sen verran ilmeisen jöllejä, että eivät suostuneet hievahtamaan. Pientä kiteymää mitälie saatiin poistumaan.

Eläinlääkärin mukaan on hieno uutinen, että enimmäkseen kivet ovat tässä välissä poistuneet itsekseen. Kuulemma ruoka ainakin voisi olla hyvä (tiedä sitten miten tarkalleen tähän vaikuttaakaan, mutta niin sitä sanottiin). Sanoivat myös, että voisi nyt tehdä niin, että katsellaan vain jonkun aikaa (muutama kuukausi) lähtevätkö nämä viimeisetkin kivet sulamaan/katoamaan/huuhtoutumaan itsekseen pois. Ja minulla ei ollut mitään tätä harvinaisen helposti toteutettavaa suunnitelmaa vastaan.

Hampaat tosiaan putsattiin vaikka eivät kuulemma erityisen huonossa kunnossa edes olleet, eikä ollut poistettavia hampaita. Parin kuukauden päästä sitten varmaan kontrolloidaan röntgenillä kivien tilanne jossain eläinlääkärillä. Mutta siihen asti Loki pääsee jatkamaan rentoa pappaelämää kotonaan, kuulemma frisbeen perässä juosten, uiden, pallon kanssa rallatellen ja vapaudesta nauttien. En vaan voi lakata ihmettelemästä miten hyvä tuuri meillä kävi, että Loki pääsi sellaiseen kotiin.

Loki on saanut uudet hienot valjaat! Ja ihastelkaa hienosti trimmattuja tassukarvoja!
(Täällä asuessa ei noin siistejä monesti näkynyt..)

Ja näin me sammuttiin.

Tänään olikin sitten varmaan taas ainakin pariin kuukauteen viimeinen aika, kun pääsin Lokia moikkaamaan. Olihan tuo haikeaa... Mietin ensin, että kannattaakohan nähdä Lokia ollenkaan vai olisiko se enemmänkin tylsä juttu koiralle ja mukavaa vain omistajalle, mutta koska se on kuitenkin kotiutunut niin hyvin niin ajattelin, että eipä siitä haittaa voi seurata. Olikin niin kiva nähdä Loksutinta, ja miten iloinen ja kiltti poika se vaan on <3

Nukutuksesta herättyään en mennyt enää hakemaan, vaan Loki pääsi suoraan oman omistajansa hoiviin ja kotimatkalle. Kuulemma hieman tokkuraisena makeita uniaan mitä ilmeisimmin jatkamaan.

Toivotan Lokille oikein auvoisia eläkepäiviä, toivottavasti pysyt terveenä ja onnellisena pikkuhauvelina! Ja Katille ihan valtavan suuri kiitos niin upean kodin tarjoamisesta maailman parhaimmalle koikkeripojalle!

Katselin tänään nostalgisena youtubesta meidän vanhoja kisavideoita, Lokin pentuvideoita, Fionan kanssa leikkimisvideoita ja muita hauskoja pätkiä. Oli Lokin kanssa vaan ihanaa viettää niin monta kokemuksentäyteistä, luottamuksen täyteistä, opettavaista, uskollista vuotta, kokea niin upeita asioita, etten osaa sanoin kuvailla. Olen niistä jokaisesta ikuisesti kiitollinen <3

(c) Tytti Käyhkö

(c) Tytti Käyhkö

Facebook tiesi kertoa, että tasan 8 vuotta sitten olimme silloisen mökin pihassa, missä keräsin hauvoille mansikoita. Fiona sai tietenkin ensimmäisen.

It's a brand new start to a brand new life - olin koiran omistaja 11 vuotta, 4 kuukautta ja 3 päivää.

Taloni on ollut tyhjä koirista reilut kaksi kuukautta. Vaikka muissa someissa varmaan asia onkin jo näkynyt, niin nyt hokasin, että voisihan sitä tännekin päivittää (niille harvoille lukijoille jotka täällä hassussa paikassa, mitä ennen koirablogiksi kutsuttiin, vielä joskus käy).

Kiitos tämän merkinnän kuvista Katille!

Niin siinä sitten kävi, että minun piti etsiä Lokille uusi koti. Kun Aatos-vauva täytti 9kk ja alkoi ryömiä, alkoi näkyä Lokissa merkkejä, joiden takia en enää luottanut sen sopeutuvan ja tottuvan vauvan kanssa elämiseen. Aatoksen lähestyttyä Lokia lattialla, ei Loki aina enää väistänyt vaan saattoi vilauttaa hampaitaan. Historia Fionan kanssa kertoi sen, mikä olisi mahdollisesti ollut seuraava steppi hampaiden vilauttamisesta. Ärähdystä hampaiden kanssa en vauvan kanssa lähde riskeeraamaan, joten valitettava päätös oli, että Lokille kannatti alkaa etsiä uutta kotia. Koska Loki oli jo sen verran iäkäs (täyttää 10v marraskuussa!), en pitänyt mielekkäänä alkaa totuttaa kopan kanssa vauvan eloon, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto (jos sopivaa kotia ei kuitenkaan olisi löytynyt, olisi tämä ollut todennäköisin seuraava vaihtoehto).

Elämä kuitenkin osoitti sen, että asioilla on tapana aina järjestyä. Loki nimittäin hyvin nopeastikin löysi täydellisen tuntuisen kodin, jossa se on nyt asustellut. En suoraan sanottuna voisi kuvitellakaan Lokille parempaa kotia päästä viettämään eläkepäiviään! Uusi omistaja asui meidän kotoa kilometrin päässä (siirtymävaihe oli helppo kuin mikä sen ansiosta), mutta nyt he ovat muuttaneet toisaalle, nimittäin maalle, missä Lokilla on valtavan iso kotiympäristö peltoineen ihka omana temmellyskenttänään!

Pidämme Katin kanssa varmasti yhteyttä Lokin kuulumisista, joten päivittelen sitten aina välillä tännekin mitä herralle kuuluu. Ensi viikolla näen Lokia vielä hieman, sillä se tulee tänne Espooseen takaisin hetkeksi, kun vien sen vielä hampaiden puhdistukseen. Samalla Lokilta ultrataan virtsakivet, mitä siltä löytyi viimeisimmässä eläinlääkärikontrollissa. Ultran jälkeen sitten vielä toki kivet myös hoidetaan.

Lokin eläkepäivät näyttävät siis erittäin valoisilta ja leppoisilta, kyllä koiraherran nyt kelpaa ^_^

    

Minua helpotti aivan valtavasti, että Loki sai noin hienon uuden kodin. Itse muutto uuteen kotiin meni sen verran sumuisesti, että en tiedä milloin oikeastaan edes tajusin että Loki muutti pois. Elämä kotona helpottui välittömästi, koska ei tarvinnut enää kytätä niin paljon miten vauva käyttäytyy lattialla. Päätös antaa Loki pois tuntuu siis yhäkin aivan täysin oikealta ratkaisulta. Jotenkin jännästi kävi kuten Fionankin kanssa, että olin etukäteen henkisesti valmistautunut että saatan joutua Lokista luopumaan. Pelkäsinhän jo ennen vauvan syntymää, että näiden kahden kanssa saattaisi tulla haasteita. Ehkä juuri tästä syystä luopuminen olikin tavallaan jo käsitelty. Toki surullista se oli silti, mutta ei se auta kuin ajatella järjellä ja keskittyä siihen hyvään, mitä kotona yhä on. 

Silti huomaan kuitenkin kaipaavani paljon ihan vain koiran kanssa lenkkeilyä, ihan jo sitäkin että joku pakottaa ulos päivittäin haukkaamaan raitista ilmaa. Pelkäänkin menettäväni nyt paljon niitä kallisarvoisia hetkiä, kun esimerkiksi syksyn ensimmäiset pakkasilmat saapuvat ja olisin normaalisti aamulenkillä huomannut talven yhtäkkiä tulleen. Se kirpsakka syystalven tuoksu ja tunne on niin syöpynyt mieleeni, että saan sen tunnelman palautettua mieleen hetkessä.

Tuo hetki on itse asiassa jäänyt ensimmäistä kertaa mieleeni jostain ihan auvoisilta ajoilta Fionan kanssa, kun asuin vielä Tampereella. Kun tuota tilannetta mietin, niin mieleen tulee valtavia määriä ihania muistoja vuosien (vuosikymmenen!!!) takaa. Kuinka ennen Lokin tuloa käytiin Fionan kanssa silloisen asunnon lähellä olevassa puistossa istuskelemassa, Fiona sylissä keinuttelemassa. Silloisen parisuhteen päättymisen jälkeen ajattelin mielessäni, että tässä me nyt ollaan kahdestaan, minä ja Fiona. Ja maahan kun Fionan laski, niin se alkoi jahdata tuulessa tuivertavia lehtiä tuttuun tapaansa. Syksy on aina ollut niin surumielistä, vaikkakin kaunista, aikaa.

Ai kun rupesikin tekemään muuten mieli punaviiniä.

Hollannissa lentokentällä.

Fionan lisäksi perheeseen tuli Loksutada Sir Loxalot, ja sitten meitä olikin kolme. Asuttiin Tampereella ihanassa luhtitalon alakerrassa oman pihan äärellä (se oli IHANA), sitten Espoossa porukoilla, sitten Eestinlaaksossa, oli ihania agilityn täyteisiä vuosia, voi mitä muistoja niistä onkaan. Tampereella Pikkukoirat, pentukurssit, oikean agilityseuran etsimisestä, oli Joensuun reissu, Agirotu, SM-jännittelyjä ja haaveiluja.. Kuinka heräsin perjantaisin gradupäivinä seitsemäksi treenihallille keskellä pimeintä talvea. Pakko vieläkin kyllä todeta, että en ole koskaan saanut mistään yhtä ihania tunteita kuin jotkut hetket agilityradan jälkeen (vauvan saaminen pääsee sentään melko lähelle!). Tekee vieläkin kipeää muistella niitä. Ja kaikki ystävät tuttavat mitä silloin tuli, suurinta osaa enää näe koskaan. Onneksi somessa kuitenkin silti kuulee mitä monille kuuluu.

Kuvan ottanut Tytti vuonna nakki meidän ekoista treeneistä!

Fionan ja Lokin kanssa oltiin ensin hyvä kolmikko, mutta kolmen kopla harvoin vissiin toimii ja tuli risuja rakkauden keskelle. Kunnes sitten Fiona tuo pieni lumipalleroinen lopetettiin. Jäätiin Lokin kanssa kaksin. Tilanne oli vähän kumma ja tylsäkin, kun harrastukset piti jättää, eikä uutta harrastuskaveria voinut Lokin kanssa ottaa. Seurasi useita koiraharrastuksen kannalta tylsiä vuosia. Kunnes tuli mies, tuli vauva. Prioriteettien muutoksia. Ja nyt ollaan tässä.

Koti oli joskus tämmöinen.

Olen koiraton, harrastukseton. Tai kai voisi ajatella, että harrastan tällä hetkellä lähinnä vauvoja.

Mutta ei tee hyvää velloa menneessä. Joten jos menneen sijaan koittaisi vähän katsoa tulevaa. Jos kulunut vuosikymmen on ollut täynnä ihania, mutta myös kipeitä muistoja, eiköhän isoja juttuja tule tapahtumaan vielä tulevaisuudessakin. En suinkaan ole jättänyt koko koiraelämää taakseni, sillä unelma koirasta tällä hetkellä vahvana elää. Rotu on todennäköisesti jo tiedossa, ajankohta sen sijaan ei. Tai no tavallaan on, koiran hetki kun on siinä vaiheessa kun elämä tuntuu siltä, että siinä on pennun mentävä kolo (miehen mielestä tällaista koloa ei ole eikä tule koskaan olemaan, mutta tämä asia ei ole hänen päätettävissään ;). Tällä hetkellä oikeastaan nautin koirattomasta elämästä. Onhan tämä helppoa kuin mikä. 

Mutta myös tylsää. Kai se on vain aika, mikä näyttää kauanko tätä tylsyyttä jaksaa.

Olen palannut työelämään, vaikkakin osa-aikaisesti. Yksi ajanjakso on siis taas jälleen kerran takana ja uusi edessä. Mitäs sitten seuraavaksi?

Ehkä blogi herää uudestaan henkiin ennemmin kuin arvaattekaan.

Villi veikkaus kuitenkin on, että siihen menee ainakin muutama vuosi. Näille tuleville vuosille kun on vielä vähän erilaisia haaveita ja unelmia. Yksi on asunnon vaihtaminen. Se valitettavasti on vähän pitempi prosessi, koska pitäisi ensin myydä nykyinen, vaihtaa välissä vuokralle, ja sitten vielä löytää se täydellinen vähintään vuosikymmenen kestävä koti, missä elämää jatkaa. Palan halusta päästä rakentamaan jo sitä, mutta vaihtoprosessi ahdistaa. Unelmoin isosta pihasta, luonnonläheisestä miljööstä. Pelottaa kuitenkin mihin sitä todellisuudessa päätyy. Yhtä kaikki, pitää jättää koiraunelmat yhä odottelemaan.

Kaikki aikanaan.

"There’s no rush where we will go, the past has gone, the pace is slow, infinite.."

Tämä biisi on aina ollut minulta Fionalle omistettu kappale.

Dance Panique!

Tanssii tyttö, liekeissä tanssii

Kädet naulattuina risteykseen...

Viikko sitten iltalenkki venähti 2 tunnin mittaiseksi ja ajankohtakin oli puolen yön toisella puolella sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ei normiarkena tuommoisia vaan voisi tehdä. Vaan nyt ei eletäkään normiarkea! Jäin nimittäin perjantaina lomalle, astetta pitemmälle sellaiselle minkä aikana olisi tarkoitus tuoda maailmaan joku kummallinen pieni ja viaton käärö, tämän sekopäisen ja omaan itseensä henkisesti hajoavan ihmisen hellään huomaan. (Ja jos onnistuisi kasvattamaan siitä samalla vähän täysipäisemmän, niin en pistäisi pahitteeksi.)

Kaikki muutokset elämässä on perinteisestikin ollut minulle hajottavia ja outoja, eikä tämä (prkln iso!!!) muutos ole tosiaankaan poikkeus siinäkään suhteessa. Loman alkua on tullut odotettua kuin kuuta nousevaa, mutta nyt kun sen aika on koittanut niin huhheijaa. Tästä merkinnästä ei syvällistä saa vaikka hieroisi miljoona tuntia, vaan tämä on paniikin julistus siitä minkälaisia hulluja ajatuksia jotkut asiat aina välillä ihmisessä voi aiheuttaa. Sillä erotuksella tosin että ei niitä varsinaisia ajatuksia vielä tähän saa purkautumaan, ainakaan missään fiksussa muodossa ilman että kohta on joku valkotakkinen oven takana.

Ei vaineskaan nyt kuitenkaan, eiköhän tästäkin selvitä (syytän purkauksesta hormoneja). Mutta kyllä vaan on outoa jäädä tällaiselle lomalle tekemään ei-mitään. Mitä nyt toistaiseksi joka päivä juossut ties missä ostoksilla hoitamassa vauva-asioita (joista puolet on btw vieläkin hoitamatta).

Minähän vaihdoin työpaikkaa viime vuoden lopulla ja oikeastaan harmitti jäädä sieltä pois nyt, kun olisi ollut niin kiva tutustua vielä paremmin paikkaan ja ihmisiin. Ja niin mielenkiintoisia juttujakin meneillään. Vaihto Ifille on tuntunut oikein hyvältä ja väki on ollut niin mukavaa, että nämä jo menneet lomapäivät ovatkin menneet osaksi siihen, että pohdin mitä työpaikalle kuuluu. Kun töihin joskus palaan, niin tuntuukohan siltä kuin palaisi taas uuteen paikkaan? Vai siltä kuin ei olisi päivää poissa ollutkaan? Puhuvat kyllä, että vauva-arki on jotenkin raskasta ja kuluttavaa (pelottelevat kuitenkin vaan..) eikä siinä ehtisi muuta ajatella. Elättelen siis toiveita, että kun maha vajaan kuukauden (!!!) päästä purkautuu, unohtuu kaipuu niin työpaikalle kuin muuallekin.

Nyt kun työminä on kääntynyt kokonaan off-asentoon ja pois päältä, huomaan tarvetta tietää mihin yhteisöön sitä oikein nyt kuulun. Vai jäinkö vain lillumaan ei-mihinkään, johonkin limboon, kävelemään kodin ja kaupan välimaastoon? Tähän henkiseen loman alkajaiskrapulaan erittäin suurena apuna on ollut läjä erinäisiä äitiysryhmiä lähinnä facebookissa ja whatsappissa (ainakaan vielä en ole sentään luonut tiliä vauva-keskustelupalstalle). Luojalle kiitos sosiaalisen median tarjoamista verkostoitumismahdollisuuksista. Niitä on tarvittu ja tarvitaan ainakin vielä, kun ei hiekkalaatikoiden reunamille ja puistoihinkaan pääse muihin tutustumaan.

Loksuttimelle kuuluu normaalia, ainakin enimmäkseen. Sillä on nyt ikää 8,5v ja sen elämään kuuluu lähinnä olohuoneen tai työhuoneen lattialla makoileminen. Nyt helteiden myötä sen kanssa ulkoilu on ollut harvinaisen tuskaista, sillä Lokia on jostain syystä alkanut ahdistaa asunnosta poistuminen erityisesti aurinkoisella säällä. Se alkaa läähättää jo eteisessä, ehkä kuumuutta, ehkä jotain mitä lie? Ulospäästyä Loki yrittää aina välttää kävelemistä tiettyyn suuntaan ja koittaa joka mutkasta kääntyä kotiin. Ja läähättää ja tulee jalkoihini luimuamaan ihan kuin vaikka ilotulitusten aikana. Ukkostahan on ollut ilmassa parina viime viikkoina mitä se on ehkä yhdistänyt ilmanpaineen kautta tietyssä ilmassa ulkoiluun, tai se on muuten päässyt säikähtämään jotain pikku-ukkoa jossain välissä. Se käyttäytyy vähän kuin olisi kipeä esim. virtsatulehduksen takia, mutta pienen mieleni sopukoissa olen ihan kuin muistavinani että aiempinakin kesinä se on ollut hieman yhtä mystinen. Ei taida näin kovat helteet olla pienen koikkerin mieleen. Jos viileempänä aikana käyttäytyy samalla tavalla, niin pitäähän se tietysti sitten lääkäriin viedä.

Muttamutta. Ei se auta kuin vain jatkaa sopeutumista muuttuvaan tilanteeseen, koittaa ottaa iisisti ja nauttia tästä ajasta. Ehkä sitten kun kaikki pakolliset hommat on hoidettu ja enää toukka puuttuu, voi vähän rentoutua ja miettiä että haluaisiko sitä tehdäkin jotain tässä vielä kun ei ole sidottu mihinkään 247 (koko loppuelämän, oumaigaad).

Apuaaa. Vai sanoinko sen jo.