Forssa kyllä tekee kaikkensa ettei sieltä lähtisi pois, tulipa todistettua. Forssa-Espoo matkalla ensin kaksi peuraa juoksi auton edestä tien yli ja vähän ajan päästä auto edessä veti liinat kiinni pysähtyen kaistalle ja aiheuttaen melkein ketjukolarin. Onneksi oli turvavälit kohdallaan (kun olen niin tunnollinen kuski) mutta kyllä sydän taisi skipata lyönnit välistä.
Parina viime päivänä olen käynyt pikakelauksella elämääni taaksepäin tekemällä Lokin kanssa pienen roadtripin Tampereelle kaverin nurkkiin ja kotimatkalla ajelin Forssan läpi. Espoo, Forssa, Tampere ja Espoo, sitä reittiä on meikäläisen elämä kulkenut. Nyt vierailulla näin parhaita ystäviäni ja yhden uutta supersöpöä vauvelia (ja toisen karvaista melkein vauvelia). Kävin fiilistelemässä sitä miten outoa on, että elämä vanhoissa kotikaupungeissa jatkaa eloaan, vaikka itse siirtyykin toisaalle.
Tampere kaupunkina on suhteellisen läheisessä muistissa (muutin sieltä 6 vuotta sitten), vaikkakin on sinnekin tässä välissä tehty vaikka mitä, tullut Nysset ja Josset. On sielläkin silti haikeaa käydä kurkkimassa maisemia, muistella yliopistoaikoja - ja sitä miten Hakametsän jäähallin parkkipaikalla käytiin Fionan kanssa ensimmäiset (säälittävät) näyttelytreenit (kävin ownaamassa gymin siinä nyt btw) ja sitä miten koiraharrastuskärpänen siellä puraisi pahemman kerran.
Mutta Forssa, no siihen en oikein tiedä miten suhtautuisin. Asuin siellä päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi, eli noin puolet koko elämästäni. Poismuutosta on joku 11 vuotta aikaa ja siinä ajassa kaupunki ehtii kyllä muuttua paljon. Osasin kuitenkin ajaa kaverille vielä ihan itte, mutta pois piti kyllä mennä navigaattorilla (Helsinkiin lähtee sieltä niin monta tietä!). Parit pokestopit piti pyöräyttää mutta gymeille ei tuntunut hyvältä jäädä sen kummemmin seikkailemaan.
Olen harvoilla viime visiiteilläni yrittänyt vähän tutkailla mitä tunnen Forssaa eli lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkiani kohtaan. Viime vuosina olen siellä käynyt lähinnä kavereita tapaamassa, kun vanhemmatkaan ei asu siellä enää. Eli eipä sinne ole mitään sen kummempaa syytä mennäkään.
Tuohon pieneen kaupunkiin kiteytyy niin päiväkoti, lapsuuden omakotitalo, ala-aste, yläaste, lukio, ensimmäiset työpaikat, ensimmäiset kännäyspaikat, partio, jumppa, kuoroharrastus ja laulutunnit, bensa-asema minkä pihalta ei saa oikaista vaan pitää mennä tietä pitkin, nuoruuden kipeät muistot, veikkausrasti, ja aina niin ihana bar54... Niin lukematon määrä muistoja, että meinaa pää räjähtää niitä muistellessa.
Tuntuu tuo 15 vuoden visiitti niin kaukaiselta. Jännä tämä pienen ihmisen elon kulku, yhdestä paikasta toiseen, toisesta kolmanteen ja sitä rataa. Erityisesti lapsuudessa tuntui, että koko elämä on siinä hetkessä – ja niinhän se olikin. Ei kotikaupungin tai oman elämän ulkopuolella ollut mitään! Eteenpäin mentiin kuin mummo lumessa.
Tuntuu yhä siltä, että kannan mukanani sekä Forssaa, Tamperetta että Espoota. Kaikista on jäänyt pieni jälki sisimpään (murteeseen kommenttien perusteella selkeästi vahvimpana Tampere). Toistaiseksi näyttäisi siltä että Espoosta ei ole siirtymistä enää muualle vaan tänne on hyvä jäädä. Forssan jälki haalenee ja aika kultaa muistot. Vai kultaako, vai harmaantaako? Forssa oli ihan hyvä paikka kasvaa, mutta omat haastemme meillä on kaikilla. Olen nostalginen ihminen. Haikeutta tunnen niin monesti niin monissa asioissa ja tilanteissa ja ajatuksissa. Forssa saa aikaan sitä niin paljon enemmän kuin mikään muu.
En ikävöi Forssaan. Mutta on siellä ihan ok käydä silloin tällöin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti