It's a brand new start to a brand new life - olin koiran omistaja 11 vuotta, 4 kuukautta ja 3 päivää.

Taloni on ollut tyhjä koirista reilut kaksi kuukautta. Vaikka muissa someissa varmaan asia onkin jo näkynyt, niin nyt hokasin, että voisihan sitä tännekin päivittää (niille harvoille lukijoille jotka täällä hassussa paikassa, mitä ennen koirablogiksi kutsuttiin, vielä joskus käy).

Kiitos tämän merkinnän kuvista Katille!

Niin siinä sitten kävi, että minun piti etsiä Lokille uusi koti. Kun Aatos-vauva täytti 9kk ja alkoi ryömiä, alkoi näkyä Lokissa merkkejä, joiden takia en enää luottanut sen sopeutuvan ja tottuvan vauvan kanssa elämiseen. Aatoksen lähestyttyä Lokia lattialla, ei Loki aina enää väistänyt vaan saattoi vilauttaa hampaitaan. Historia Fionan kanssa kertoi sen, mikä olisi mahdollisesti ollut seuraava steppi hampaiden vilauttamisesta. Ärähdystä hampaiden kanssa en vauvan kanssa lähde riskeeraamaan, joten valitettava päätös oli, että Lokille kannatti alkaa etsiä uutta kotia. Koska Loki oli jo sen verran iäkäs (täyttää 10v marraskuussa!), en pitänyt mielekkäänä alkaa totuttaa kopan kanssa vauvan eloon, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto (jos sopivaa kotia ei kuitenkaan olisi löytynyt, olisi tämä ollut todennäköisin seuraava vaihtoehto).

Elämä kuitenkin osoitti sen, että asioilla on tapana aina järjestyä. Loki nimittäin hyvin nopeastikin löysi täydellisen tuntuisen kodin, jossa se on nyt asustellut. En suoraan sanottuna voisi kuvitellakaan Lokille parempaa kotia päästä viettämään eläkepäiviään! Uusi omistaja asui meidän kotoa kilometrin päässä (siirtymävaihe oli helppo kuin mikä sen ansiosta), mutta nyt he ovat muuttaneet toisaalle, nimittäin maalle, missä Lokilla on valtavan iso kotiympäristö peltoineen ihka omana temmellyskenttänään!

Pidämme Katin kanssa varmasti yhteyttä Lokin kuulumisista, joten päivittelen sitten aina välillä tännekin mitä herralle kuuluu. Ensi viikolla näen Lokia vielä hieman, sillä se tulee tänne Espooseen takaisin hetkeksi, kun vien sen vielä hampaiden puhdistukseen. Samalla Lokilta ultrataan virtsakivet, mitä siltä löytyi viimeisimmässä eläinlääkärikontrollissa. Ultran jälkeen sitten vielä toki kivet myös hoidetaan.

Lokin eläkepäivät näyttävät siis erittäin valoisilta ja leppoisilta, kyllä koiraherran nyt kelpaa ^_^

    

Minua helpotti aivan valtavasti, että Loki sai noin hienon uuden kodin. Itse muutto uuteen kotiin meni sen verran sumuisesti, että en tiedä milloin oikeastaan edes tajusin että Loki muutti pois. Elämä kotona helpottui välittömästi, koska ei tarvinnut enää kytätä niin paljon miten vauva käyttäytyy lattialla. Päätös antaa Loki pois tuntuu siis yhäkin aivan täysin oikealta ratkaisulta. Jotenkin jännästi kävi kuten Fionankin kanssa, että olin etukäteen henkisesti valmistautunut että saatan joutua Lokista luopumaan. Pelkäsinhän jo ennen vauvan syntymää, että näiden kahden kanssa saattaisi tulla haasteita. Ehkä juuri tästä syystä luopuminen olikin tavallaan jo käsitelty. Toki surullista se oli silti, mutta ei se auta kuin ajatella järjellä ja keskittyä siihen hyvään, mitä kotona yhä on. 

Silti huomaan kuitenkin kaipaavani paljon ihan vain koiran kanssa lenkkeilyä, ihan jo sitäkin että joku pakottaa ulos päivittäin haukkaamaan raitista ilmaa. Pelkäänkin menettäväni nyt paljon niitä kallisarvoisia hetkiä, kun esimerkiksi syksyn ensimmäiset pakkasilmat saapuvat ja olisin normaalisti aamulenkillä huomannut talven yhtäkkiä tulleen. Se kirpsakka syystalven tuoksu ja tunne on niin syöpynyt mieleeni, että saan sen tunnelman palautettua mieleen hetkessä.

Tuo hetki on itse asiassa jäänyt ensimmäistä kertaa mieleeni jostain ihan auvoisilta ajoilta Fionan kanssa, kun asuin vielä Tampereella. Kun tuota tilannetta mietin, niin mieleen tulee valtavia määriä ihania muistoja vuosien (vuosikymmenen!!!) takaa. Kuinka ennen Lokin tuloa käytiin Fionan kanssa silloisen asunnon lähellä olevassa puistossa istuskelemassa, Fiona sylissä keinuttelemassa. Silloisen parisuhteen päättymisen jälkeen ajattelin mielessäni, että tässä me nyt ollaan kahdestaan, minä ja Fiona. Ja maahan kun Fionan laski, niin se alkoi jahdata tuulessa tuivertavia lehtiä tuttuun tapaansa. Syksy on aina ollut niin surumielistä, vaikkakin kaunista, aikaa.

Ai kun rupesikin tekemään muuten mieli punaviiniä.

Hollannissa lentokentällä.

Fionan lisäksi perheeseen tuli Loksutada Sir Loxalot, ja sitten meitä olikin kolme. Asuttiin Tampereella ihanassa luhtitalon alakerrassa oman pihan äärellä (se oli IHANA), sitten Espoossa porukoilla, sitten Eestinlaaksossa, oli ihania agilityn täyteisiä vuosia, voi mitä muistoja niistä onkaan. Tampereella Pikkukoirat, pentukurssit, oikean agilityseuran etsimisestä, oli Joensuun reissu, Agirotu, SM-jännittelyjä ja haaveiluja.. Kuinka heräsin perjantaisin gradupäivinä seitsemäksi treenihallille keskellä pimeintä talvea. Pakko vieläkin kyllä todeta, että en ole koskaan saanut mistään yhtä ihania tunteita kuin jotkut hetket agilityradan jälkeen (vauvan saaminen pääsee sentään melko lähelle!). Tekee vieläkin kipeää muistella niitä. Ja kaikki ystävät tuttavat mitä silloin tuli, suurinta osaa enää näe koskaan. Onneksi somessa kuitenkin silti kuulee mitä monille kuuluu.

Kuvan ottanut Tytti vuonna nakki meidän ekoista treeneistä!

Fionan ja Lokin kanssa oltiin ensin hyvä kolmikko, mutta kolmen kopla harvoin vissiin toimii ja tuli risuja rakkauden keskelle. Kunnes sitten Fiona tuo pieni lumipalleroinen lopetettiin. Jäätiin Lokin kanssa kaksin. Tilanne oli vähän kumma ja tylsäkin, kun harrastukset piti jättää, eikä uutta harrastuskaveria voinut Lokin kanssa ottaa. Seurasi useita koiraharrastuksen kannalta tylsiä vuosia. Kunnes tuli mies, tuli vauva. Prioriteettien muutoksia. Ja nyt ollaan tässä.

Koti oli joskus tämmöinen.

Olen koiraton, harrastukseton. Tai kai voisi ajatella, että harrastan tällä hetkellä lähinnä vauvoja.

Mutta ei tee hyvää velloa menneessä. Joten jos menneen sijaan koittaisi vähän katsoa tulevaa. Jos kulunut vuosikymmen on ollut täynnä ihania, mutta myös kipeitä muistoja, eiköhän isoja juttuja tule tapahtumaan vielä tulevaisuudessakin. En suinkaan ole jättänyt koko koiraelämää taakseni, sillä unelma koirasta tällä hetkellä vahvana elää. Rotu on todennäköisesti jo tiedossa, ajankohta sen sijaan ei. Tai no tavallaan on, koiran hetki kun on siinä vaiheessa kun elämä tuntuu siltä, että siinä on pennun mentävä kolo (miehen mielestä tällaista koloa ei ole eikä tule koskaan olemaan, mutta tämä asia ei ole hänen päätettävissään ;). Tällä hetkellä oikeastaan nautin koirattomasta elämästä. Onhan tämä helppoa kuin mikä. 

Mutta myös tylsää. Kai se on vain aika, mikä näyttää kauanko tätä tylsyyttä jaksaa.

Olen palannut työelämään, vaikkakin osa-aikaisesti. Yksi ajanjakso on siis taas jälleen kerran takana ja uusi edessä. Mitäs sitten seuraavaksi?

Ehkä blogi herää uudestaan henkiin ennemmin kuin arvaattekaan.

Villi veikkaus kuitenkin on, että siihen menee ainakin muutama vuosi. Näille tuleville vuosille kun on vielä vähän erilaisia haaveita ja unelmia. Yksi on asunnon vaihtaminen. Se valitettavasti on vähän pitempi prosessi, koska pitäisi ensin myydä nykyinen, vaihtaa välissä vuokralle, ja sitten vielä löytää se täydellinen vähintään vuosikymmenen kestävä koti, missä elämää jatkaa. Palan halusta päästä rakentamaan jo sitä, mutta vaihtoprosessi ahdistaa. Unelmoin isosta pihasta, luonnonläheisestä miljööstä. Pelottaa kuitenkin mihin sitä todellisuudessa päätyy. Yhtä kaikki, pitää jättää koiraunelmat yhä odottelemaan.

Kaikki aikanaan.

"There’s no rush where we will go, the past has gone, the pace is slow, infinite.."

Tämä biisi on aina ollut minulta Fionalle omistettu kappale.