Sen minkä taakseen jättää, vielä kerran löytää edestään

Menin päivittämään uutta blogia mutta sepä onkin alhaalla. Ties kauanko ollut, vuoden, kaksi..? Ei vissiin kauheasti kiinnostanut tämä elämä tätä tyttöä. Mutta tietyt hetket ovat sellaisia, että vaihtoehtona on NIIN vastenmielinen ja ärsyttävä homma, kuten koiran kynsien leikkuu, niin sitä mielummin vaikka päivittää neljä vuotta unholassa ollutta blogia.

Eli täällä ollaan, hengissä ja melkein kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Lokilla on tällä hetkellä ikää 7v ja 7kk (luntattuna Petsiestä as usual) ja ulkonäöltään se on tietysti vain komistunut vanhetessaan. Katsokaa nyt, tuitui sitä pientä mussukkaa. Kerjää makkaraa niin että kuola valuu.

Kuva on viikon takaiselta mökiltä, minkä jälkeen töitä on nyt edessä vielä kolme viikkoa ennen lomaa. Viimeiset viikot ennen lomaa alkaa tuntua melkoisen hapottavilta, ainakin jos on päästään näin vajaa.

Lokin elämästä, no mitä siitä kertoisi. Ei yhtikäs mitään kun ei sille kuulu yhtikäs mitään. No kuuluu toki siinä mielessä, että ei sen kynsien leikkuuta ole oikeasti ignoorattu, vaan ihan huolettu poika se on (enimmäkseen).

Lokin lapsenlapset ovat lisääntyneet, sillä on jo ainakin kaksi pennunpentuetta, toinen Xeman pentue ja aiempi asustelee tietääkseni jossain jenkkien mailla. Olen erittäin iloinen että Lokin arvokkaat sukusolut ovat päässeet kulkeutumaan eteenpäin koikkerien jalostuksessa, vaikka onhan siinäkin omat puutteensa mutta niin meillä kaikilla. Nyt Lokin ollessa melkein seniori-ikäinen hauveli sen suurimmaksi puutteiksi on jäänyt lähinnä sen epäsosiaalinen äijäluonne yhdistettynä (koikkerimaiseen?) äkkipikaisuuteen. Minusta se on aikalailla kirjaimellisesti kooikerhondje kaikessa hyvässä ja pahassa. Hollannista tuotu, aito koikkerimies.

Välillä tulee sellaisia fiiliksiä että pitäisiköhän alkaa vähän taas tokoilemaan tai mejäilemään, mutta ne ajatukset unohtuu yhtä nopeasti kuin tulevatkaan. Jotenkin sitä on ihan vieraantunut koko koiramaailmasta. Tänne blogiinkin tullessani melkein järkytyin siitä miten aktiivista yhä on muiden blogien päivitys, eikö kaikkien koiramainen elämä olekaan yhtä kuollut kuin omani?!

Muuten elämä on täälläpäin maailmaa ihan mallillaan, olemme muuttaneet keskelle Leppävaaran sykettä ja sopeutuneet hyvin. On tämä kyllä mukava paikka.

Sen verran muistelen aiempaa koiramaista elämää, että silloin tällöin tulee yhä mieleen myös Fionan viimeiset hetket. Sen lopetuksestahan on jo melkein 4 vuotta. En silti ole vieläkään unohtanut sitä hetkeä, kun se nostettiin tokkuraisena sylistäni eläinlääkärin syliin ja pois tästä maailmasta. Fiona ei ollut vielä täysin nukahtanut ja se vinkui pienesti joutuessaan pois minun sylistäni. Vinkki vitonen kaikille koiranomistajille, älkää antako koskaan koiraa nukutettavan siten, että se ei ole täysin taju kankaalla joutuessaan pois sylistänne. Muussa tapauksessa koiran viimeiset äänet, katseet ja eleet jäävät kummittelemaan sieluunne siinä tapauksessa, että kyseinen nukutus sattuu olemaan sen viimeinen.

Näistä pirteistä tunnelmista voi sitten jatkaa seuraaviin pirteisiin aiheisiin. Harrastusrintamalla on aksan jättämisen jälkeen ollut kovin hiljaista. Sekä koiralla että omistajalla. Koira on sopeutunut täysin ongelmitta, mutta voikohan samaa sanoa omistajasta. Koskaanhan en ole mitään ennen koiria juurikaan harrastanut ja samoihin uomiin on tullut palattua nytkin.

Koska elämä on nyt muuten oikein oivalla mallilla virallisissa kirjoissa, on koti, työ, parisuhde, rahaa ja mammonaa, mitä näitä nyt on, niin huomaan usein pohtivani että mitäs nyt. Mitä sisältöä elämään voi sen jälkeen havitella, kun on jo kaikki? Mitä tavoiteltavaa on sen jälkeen elämässä? Näköjään siitä seuraa yllättävänkin paljon tyhjyyttä, orpoutta, ulkopuolista tunnetta. Kuka olen ja missä, mitä tapahtuu, mitä pitäisi tapahtua, mitä haluaisin että tapahtuu? Vai haluanko ylipäänsä mitään? Vai valunko vain päivä toisensa jälkeen eteenpäin, aivottomana apinana läpi harmaan arjen? Miksi kaikki tuntuu niin merkityksettömältä?

Jos saisin edes aikaiseksi luettua, niin voisin sanoa ahmivani kirjallisuutta. Yritän kuitenkin. Lukeminenhan on harrastus, eikös? Miten vaan pääsisi yli siitä tunteesta, että aika tuntuu lukiessa valuvan ns. hukkaan. Mutta miten se voi valua hukkaan, jos minun ei mielestäni pitäisi edes tehdä mitään muuta? On sitä silti tietysti koko ajan kiire, nykymaailmassa jos sinulla ei ole kiire niin teet selvästi jotain väärin. On pakko olla kiire, haluta jotain, pyrkiä johonkin, saavuttaa. Jos istut sohvalla ja luet, aika tuntuu valuvan hukkaan ja alkaa ahdistaa, joten pitää äkkiä kääntää joku sarja pyörimään jotta aivot eivät mieti liikaa. Pitää olla jotain aivot narikkaan seurattavaa koko ajan. Hetkikin hiljaa oman pääni kanssa saa minut usein hulluksi.

"Pelkään että

ihmiset on laitettu liikkumaan,

Kiirehdi kiirehdi

ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan"

-Vihaan kyllästynyt, Haloo Helsinki

Kun harrasti koiran kanssa, oli jotain mihin keskittää ajatukset. Seuraavat treenit, sen jälkeen seuraavat kisat, ja sitä ja tätä ja tuota. Pakko se on myöntää, että en vain ole löytänyt uutta yhtä intohimoista harrastusta.

Enkä rehellisesti sanottuna usko löytävänikään.

Pakko jatkaa yrittää löytää jotain. On näitä tyhjiä hetkiä tullut ennenkin ja aina niistä selvitään. Pakko se on lopulta jotain löytää.

Hyvää viikonloppua ystävät ja tutut, ja random lukijat.